Ärsyttää. Ottaa päähän. **tuttaa. Valehteleminen ja oman selustan suojaaminen. Olen yrittänyt (ja jatkan samalla hölmöä tapaa) opettaa ipanoille että toden puhuminen on perusoletus ja jokseenkin naiivisti olen kuvitellut että niin muutkin tekevät. Nytpä erään harmillisen tapahtuman jälkeen syyllisyys kaadettiinkin ipanan niskaan enkä tiedä mitä tehdä. Välitön harmi on jo korvattu asianosaiselle (tosin ilmoitin että ko. korvaus on vain ipanan osuus tapahtuneesta, toinen hyvitelköön miten parhaaksi näkee), mutta kävikö niin että hyvityksen päätellään olevan sama kuin syyllisyyden myöntäminen? Vaikkei ipana olisikaan syypää itse rikkeeseen, oli hän mukana kun vahinkoa aiheutettiin ja sen takia päädyin hyvitykseen. Minulla ei ole pienintäkään halua käydä syyllisyyskeskustelua, sillä tapahtuneesta on sana sanaa vastaan eikä se muutu kiistelemällä miksikään.
Hankalaksi asian tekee se, että varsinaisen syntipukin perheessä on hyvin auktoritäärinen isähahmo, joka kilahtelee mitättömistä ja todennäköisesti hallitsee pesuettaan ankaralla kädellä (kuvainnollisesti). Esimerkin kohtuuttomuudesta mielelläni tähän kirjaisin, mutta jääköön. Ymmärrän hyvin että syntipukin perheessä ainoa mahdollinen toimintatapa on siirtää vastuu tapahtuneesta toisille.
En tiedä mikä vielä ärsyttää. Asiassa kun ei minun näkökulmastani pitäisi epäselvää olla - anteeksi on pyydetty, hyvitys on toimitettu kärsineelle ja elämä jatkuu. Mutta jokin vaivaa vielä. Ehkä en vain kykene hyväksymään sitä että ipanasta on tehty yksipuolisesti syyllinen. Enkä ole halukas hakkaamaan päätäni seinään.
Posti toimitti ipanoista isommalle pehmeän paketin. Terveyssiteitä. En voinut olla nauramatta kun ojensin kirjeen ipanalle, ilmeensä oli ainakin kympin arvoinen. Nojoo, ehkä en käyttäytynyt kuten kypsän äidin pitää, mutta oli minulla ainakin hauskaa, hetken aikaa.
Kaikki ajallaan.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti