Lievä partyanimaali

Alkumatka alkoi mukavasti. Seura oli hyvää, itsevalittua ja ihan lievässä nousuhumalassa.

Erään baari-illan anatomia; liikaa ihmisiä, liikaa vapaavalintaista jumppajuomaa, liikaa kuppikuntia ja liian vähän itseni kaltaista hurmaavan hyvää seuraa. Eikö se niin ole että jos lupaudun kuljettajaksi, kuljetettavani ovat nöyrän kiitollisia saamastaan almusta eivätkä missään tapauksessa kommentoi selkäni takana (mikä sekin epäonnistui, sillä tunnun tietävän asiasta) auton lattialla olevaa hiekkaa? Olisin nimittäin pysäyttänyt ja odottanut kunnes hiekkamies siivoaa autoni. Josta myös hänelle myöhemmin illalla saatoin mainita. Ensimmäisen kerran koin suunnatonta halua tintata erästä testosteronin pullistamaa pikkumiestä kun hän päätti näpelöidä kauniisti aseteltua kampaustani. Toisen kerran koin samaa suunnatonta halua tintata samaista pikku-ukkoa kun hän yritti sekä käydä kiinni jalkoihin että päähäni (eri kerrat, joten +2 tinttaushalua). Kevyesti kyynärpäätä leukaluuhun tarjosin sille vähemmän herrasmiehelle, joka luuli että minusta on mukava tulla nostetuksia syliinsä pakaroistani puristaen.
Onko ihme että olin agressiivinen? Ymmärsin jälkikäteen, että en siedä luvatonta koskettamista enkä kykene ahdistumatta viettämään aikaa promillenhuuruisessa tilassa. Hyväksyn kykenemättömyyteni viettää "hauskaa", mutta pystyn elämään vammani kanssa.

Loppumatka loppui mukavasti. Seura oli hyvää, itsevalittua ja laskuhumala oli ohittanut lakipisteensä.

Karma

Jos viitsisin, voisin manata kohtaloa joka yhdeltä vie, toiselle tuo ja kolmannen jättää huomiotta. Koska en viitsi ja olen muutenkin allapäin ja väsynyt, mietin vain että miten ihmeessä voi "ottaa osaa"? Sanahelinää.

Vaivannäköä luulin valtavaksi, kun tartuin toimeen. Oletin viettäväni tuskaisia tunteja mahdottoman tehtävän parissa, mutta oveluuteni ylitti kaikki odotukseni. Tajusin, että kertaalleen keksittyä on minun mahdoton paremmaksi suorittaa ja siksipä vain muovasin hyväksi todettua mallia. Ja minulle jäi jopa kaksi ylimääräistä aikayksikköä talteen!
Kopioiminen on aliarvostettu taiteenlaji.

Olen seurannut muutamassa blogissa toimeenpantua kuuden vaatteen haastetta, jossa määräikana voi pukeutua vain kuuden ennalta valitun vaatteen eri kombinaatioon. Ja huomannut että periaatteessa pärjään kolmella. Mitä minun ei ehkä ole tässä syytä tunnustaa. Joten unohtakaa äskeisten kirjainten järjestys.
Lauantain edustustapahtumassa otan käyttöön neljännen, viidennen ja kuudennen. Jos vain kaupassa on sopivasti kokoja ja värejä.

Kunpa voisi vain sammuttaa herätyskellon ja kääntää kylkeä.

Tupee

Kiitos kenkäjumalalle ja suotuisille tuulille. Kauppareissun kylkiäisenä lankesin mustaan nahkaan ja korkeisiin korkoihin. Tyylikästä ja samalla niin ällistyttävää. Tunsin olevani suorastaan muotibloggaaja kun astelin epäitsevarmasti kenkäkaupan punaisella matolla edes ja takaisin. En voinut välttää kiusausta.
Egoni kasvoi kymmenen senttiä.

Matkaillessani on ryytynyt etäisyyksiin. Parin tunnin autossa istuminen koettelee kärsivällisyyttä, kun ei varsinaisesti ole mitään tekemistä tuona aikana (paitsi se ajaminen). Muukaan matkailu ei innosta; aikataulujen tuijottaminen, odottaminen, odottaminen ja odottaminen. Muiden matkustavaisten tarkkailu ei ole enää viihdyttävää, näytän varmasti aavistuksen epäilyttävältä tuijottaessani ja tehdessäni syväluotaavaa analyysiä pelkän ulkoasun perusteella.
Aika kuluu hukkaan.

Ajatella, Karjaan ja Karkkilan valelääkärin tukkalaite on uutisen arvoinen aihe! Mitä ihmeen väliä??

Local people

Äääh.

Yhdentoista tunnin yöunilla luulisi saavan paremman elämän ainakin seuraavaksi päiväksi, mutta kylmä tosiasia on että kymmenen tunnin päästä väsyttää taas. Elämän tarkoitus on nukkua tarpeeksi, jotta jaksaa taas kohta mennä nukkumaan. Erikoislääkäri kehtasi kysyä, josko minulla olisi joku jonka kanssa mennä ulkoilemaan vaan mitäpä minä toisia omilla menoillani rasittamaan. Koskei keksinyt muutakaan diagnoosia, heitti mokoma työuupumus-kortin päin naamaani. Hahahha, se etten ole ihastunut toimenkuvaani, ei tarkoita että olisin uuvahtanut.
Saapa nähdä miten tarina etenee.

Olipa kunnia majoittaa kaksi maailmanmestaria! En tajunnut nuolla maata heidän jalkojensa alla, mitä nyt tarjosin vähän ruokaa, mutta näin jälkikäteen saattaa harmittaa etten edes nimikirjoitusta saati valokuvaa muistoksi napannut.
Tavallisia ihmisiä.

Blogipäivittäminen on varsin tylsää puuhaa. Ei ole sisäistä paloa, pakkoa tai yhtään mitään.

Ihan hyvä näin

Päiviin mahtuu vaikka mitä kun ei edes yritä. Aika kuluu vaikkei sitä sen isommin kuluta.

Valkotakkisille opiskelijoille, niille jotka vakavassa tilanteessa pysyivät aivan vaiti, totesin lähteissäni jotta "oikein reippaita koululaisia, jatkakaa samaan malliin". Ehkä siksi että olin niin valtavan iloinen, ettei minussa mitään vikaavikaa olekaan. Vaikka ja siitäkin huolimatta että.
Ei vikoja vaan ominaisuuksia. Kyllä tohtori tietää.

Levollinen ja tyyni.