Ahhahahahhhaa.

Ai saa*ana, jopas sieppaa. Että kehtaakin joku tulla väittämään että ajotapani on varomaton ja että ajan liian matalaa autoa! Tarjoaa vielä tilalle jotain pen*eleen Kiaa. Minulle! Joka tiedän mikä auto tukee imagoani ja persoonallisuuttani!

Aion olla kiukkuinen koko loppupäivän.

Hyvä se on tietää miten ilta menee.

Tiistai

Enpä muistanutkaan miltä kuvitteellisen märän rätin ja kasvojeni rivakka kohtaaminen henkisellä tasollani tuntuikaan. Onneksi hektinen ympäristöni ajoittain vetäisee niin jalat altani kuin oikeata koukkua nenänvarteen. Tietää taas miksi, miten ja milloin. Virtuaalista avokämmentä tänne vain, kyllä natsaa ja silti vaan naurattaa.
Huokaus.

Säätilasta en juurikaan haluaisi puhua, mutta nyt on pakko. Palelee niin perusteellisesti, ettei kahden puuvillapaidan ja kahden neuleen yhdistelmä ole lainkaan liioittelua. Pitkään ja hartaasti harkitsen myös viitsinkö lähteä yskittämään autoani liikenteeseen, sillä perä jäätyy ennenkuin penkki lämpiää riittävästi. Vaikka vielä on muutama laskettelureissu hoitamatta, voisin mielelläni ottaa vastaan kevään ja pari tokkuraista kärpästä.
Tympii aika mehevästi.

Aikaansaamisen ja aloittamisen välillä on hienoinen raja. Ei ehkä kykene ylittämään riittävän tehokkaasti.

Mainos

On se nyt vaan ihmelaite tuo Pallukka, jota Blogilistan etusivulla näemmä mainostetaan. Minua, näin tavallisena kuluttajana, kiinnostaa tietää että kuinka pitkään Eva on jo kepukallaan jynkännyt menemään, olettaen että on "aloittanut"? Eikö arkielämä tuppaa häiritsemään, jos ei kertakaikkiaan pysty lopettamaan? Ja jos on "voinut lopettaa", eikö silloin kyseessä ole aavistuksen harhaanjohtavaa mainontaa ja eikö Eva siinä tapauksessa puhu p*skaa? Kannattaisi aika tarkkaan miettiä mitä julkisesti lausuu.
Minä olen päässyt Pallukkaa testaamaan. En tosin silloin tiennyt että kyseessä on tehokas ja turvallinen hierontaväline. Mutta tunnustan, että pystyin lopettamaan! Vaikka aloitin! Piti mennä syömään!
Sen tahdon vielä kertoa, että kaikkein paras tapa käyttää kepukkaa on tietenkin siirtää punaiset pallot kepin toiseen päähän ja käyttää näin syntynyttä välinettä polvirefleksin testailuun. Nousee siinä itse kullakin nimittäin kinttu aika reippaasti kun sopivaan paikkaan pallolla tinttaisee. Ihan yllättäen ja tahtomatta.

Helppo päivä tänään, ei kovin moni asia ylitä ärsyyntymiskynnystäni. Ehkä aurinko auttaa.

Keho, puhelin ja muna

Farkkujen suurkuluttajana (sekä kuvaannollisesti että ihan aidosti) olen kovasti huolestunut siitä, että Sokoksen vartalotyyppipaljastin ei sisällä vartaloa nimeltä kakkosnelonen. Huomatkaa toki, että em. sivuston ydin on tarjota kullekin keholle erinomaisin housu. Minä tosin lähestyin asiaa innolla saadakseni viimein tietää mikä minun kehoni ydinmuoto on, mutta petyin. Kunnes ymmärsin olevani se kakkosnelonen. Kts. visualisaatio (kuvan laatu voi hämätä lukijaa luulemaan, että kyseessä olisi Canon EOS 550D:llä Vilan sovituskopissa napsaistu kuva allekirjoittaneesta, mikä todeksi on tässä tunnustettava. Näin siis on!).



http://www.sokos.fi/

 
Olen pahoillani kuvien sijainnista. Tuntuvat elävän omaa elämäänsä. Mikä toki on mukavaa, mutta aiheuttaa ummetusta kaikenlaisia vaivoja. Tiedä sitten onko umme jokin vaiva kakkosnelosuuteni perimmäinen syy.

Eräässäkin palaverissa istuneena, olen päätynyt pohtimaan. Usein tuppaa käymään niin, että vain harva ja valittu pääsee ihan neuvottelutilaan asti ja osa kutsutuista joutuu kinkereihin puhelimen välityksellä. Palaverihuoneen pöydällä on teknisesti vallan erikoinen laite, se puhelinneuvottelukone, jossa on kaiuttimet ja näppäiltävät numerot. Siitä kuuluu ääni ja siihen voi puhua käyttämättä luuria. Eniten toki ihmetyttää kaikki, mutta minkä pirun ohjesäännön mukaan puhelimen päässä olevalle henkilölle puhuttaessa tuijotetaan sitä puhelinneuvottelukonetta?

Eikö samalla vaivalla voisi tuijottaa kattoon/lattiaan tai ehkä virnuilla läsnäolijoille, nyökytellä tai kieputtaa silmiään?

Nyt kun minäkuva ja työminä on käsitelty, siirryn noudattamaan hetkeksi antihiilihydraattista ruokavaliotani. Aion hetken aikaa olla ihan kolmin kahden kananmunani kanssa ja miettiä millä tekosyyllä jalkautuisin lähikaupan karkkihyllylle.

ps. otsikointi on parasta aina.

Lahja, Tallinna ja lihat

Melkomoista merkkipäivää suunnitellessa iskee paniikki. Olen saanut haltuuni historiallisen dokumentin, josta tilauksessa on jo suurennos eikä enää puutu kuin kehykset ja se "kaikki muu". Mikä huolestuttaa tällaista viilipyttyä aika lailla. En tohtisi jättää tekemistä viimeiseen hetkeen, mutta ideoiden puute pakottaa. Internetin ihmemaan hakukoneet ehdottavat pelkkää puppua. Tuoksut, korut, kirjat, vaatteet ovat no-no-listalla, niitä saa arkenakin. Harrastukseen liittyvää olisi todella vaivatonta noutaa - pitäisi vain valita kyykkyhaalarin tai penkkipusakan väliltä tai ehkä jopa vähän magnesiumia pakettiin?
Pikkuauto kelpaisi myös lahjanantajalle. Rakkautta myös minulle.

Odottamaton ehdotus viettää venyteltyä viikonloppua etelänaapurissa yllätti. Haluan vältellä niin laivamatkustamista kuin Tallinnaakin, mutta epäröin. Päivälaiva eläkeläisten kera ei ehkä olisi niin paha? Sumppia ja bingoa matkalla? Entä jos tuuli yltyy ja minua ahdistaa? Toistaiseksi ainoa, edellinen ja viimeisin matkani Tallinnaan oli valitettavan tequilanhuuruinen enkä tohdi siitä enää toisintoa itselleni järjestää. Humppa-areenallakaan en päässyt ikämiesten makuun, olin ehkä liian ruma ja lihava.
Matkustaminen on yliarvostettua. En kykene tykkäämään.

Urani uuden harrasteen parissa on hulvaton. En ole vielä kyllästynyt vaan janoan aina vaan lisää. Käsittämätöntä. Etureiteeni sattuu ja takaperäni on kipeä. Pohkeissani liian suuret lihat kasvavat entistäkin laajemmiksi eikä saapas tunnu mukavalta jalkaan.
Kun kuluttaa, saa syödä. Kotiteollisuus -makkara. Lisää makkaraa.

Lumikaaos, Ritu ja lisää lunta

Terveisiä toisaalta! Lumikaaosta ja mustaa surmaa uhmaten valjastin autoni eilen kohti vaarallistakin vaarallisempaa Etelä-Suomea. Lumihiutaleet suorastaan hyökkäsivät kimppuni kastellen autoni herkän pinnan ja ohittavien ajoneuvojen loskaroiskeet raiskasivat puhtoisen maalipinnan. Märkä asvaltti repi renkaita ja nastojen ujellus kuului ihan korviini asti. Loska vei puolustuskyvytöntä ajokkiani oman mielensä mukaan enkä voinut välttyä lähes törmäämästä siihen ainoaan lumiauraan, jonka matkallani näin ja jonka vilkkuvalot melkein sokaisivat minut näkemättömäksi. Oli kamalaa ja hirmuista samaan aikaan.
Kotona huokaisin helpotuksesta. Kiitän satumaista onneani, sillä pahapaha lumihiutale ei menehdyttänyt minua.

Tapasin reissullani henkilön menneisyydestä. Edellisestä tapaamisesta saattaa olla aikaa jopa vuosia. Olin valtavan ilahtunut siitä, että Ritva (valenimi) oli selkeästi vanhentunut, hänen otsaansa halkoivat huolien aiheuttamat viillot ja silmänympäristöä koristivat peruuttamattomat rypyt. Minusta on niin ihanaa olla vanhempi ja kuitenkin nuorempi. Sillä Ritva (se sama valenimi taas) oli ehdottoman varma mielipiteestään, jonka mukaan minun kasvoillani eivät rypyt näy (ei niin!) ja että näytän vähintään tai ainakin seitsemisen vuotta ikääni nuoremmalta (uu jeah!).
No joo, ei Ritva (salanimi) ikälopulta näytä, iättömältä ehkä. Minun naamaani vastaavasti fläsä pingottaa sileämmäksi. Siinä sen salaisuus, hyvä ruoka ja parempi mieli. Paljon hyvää ruokaa ja älyttömän hyvä mieli.

Minä tuskin maltan olla ilakoimatta, kun taivas kaataa lisää ja lisää lunta niskaani. Rakastan sitä tunnetta kun tuuli paiskaa lumen suoraan kasvoilleni, ripsivärini leviää ja harkittu kampaukseni menehtyy pipan syleilyssä. Hymyilen idiootin lailla enkä osaa enää lopettaa. Ihanaa, niin ihanaa.
Ottakaa minut talteen.

Neitseellinen lisääntyminen, takaluukku ja ale

Kaukana rauhallinen yöuni. Vasta kaupan kassalla minulle selvisi, että minulla on parin ipanan lisäksi viiden vanha Ilja sekä vähän nuorempi Kaija. Ja että Iljan oli MouMou fiksannut labrassaan (liekö ollut gradun arvoinen suoritus?). Kaijan luomiskertomus ei silmät kiinni maatessa selvinnyt.
Otsalohko juili herätessä.

Todenhuuruinen tarina itselukittuvan auton seikkailuista jatkuu. Kovasti paljon nauratti, kun ipanoista isompi jäi jumiin auton sisälle. Sittenkin vielä huvitti kun hän lähti könyämään etupenkiltä kohti takaluukkua, jonka sain auki. Päähänottoa muistuttava tunnetila heräsi vasta kun tajusin että tärkeistä tärkein oli jäänyt hanskalokeroon enkä sitä muuten saisi kuin itse kiipeämällä auton peräosaan ja siitä edelleen lokerolle. Harmituksesta toivuttuani päätin tehdä lumityöt, samalla sadattelulla.

Koskikeskuksen Suomalaisessa Kirjakaupassa on kaikkien alejen ale. Keltaisella hintalapulla merkityt vielä lisähalvennuksessa, joten onko ihme että minulla on nyt läjä piirustushiiliä ja Manga-tusseja? Todella toivon, että värit säilyvät hyvänä vielä siihen asti että jostain saan aimo annoksen inspiraatiota valahtaa pois sohvan nurkasta. Vielä kun löytäisin kotopesästä sen lohikäärmeen luontioppaan, jonka jostain toisesta alesta vuosi tai pari sitten tositarkoituksella ostin.
Ja sitä strömsömäistä tekemisen iloa. Tarvitsen.

Kokki, lihas ja hius

No nythän on enemmänkin näitä kokkiohjelmia liikkeellä ja mikä minua eniten ärsyttää, on ns. Masterchef. Formaatti toki on hupaisa, mutta olisi voinut tuottaja voinut ennen nauhoitusta briiffata henkilökuntaansa vieraskielisten sanojen lausunnassa. Se chef ei todellakaan ole /tsef/ vaan huomattavasti pehmeämpi /ʃɛf/, kuten me täällä hiekkalaatikolla tiedämme. Mastertsef, haha. Tseftsef, tsehtseh, hau.

Lihaksia minulla tiettävästi on, sillä en usko että luihini tai ihooni näin epämiellyttävästi voi sattua. Onnistuin saamaan aimo krampin vatsalihaksiini ja melkein pelkäsin, että kävelen loppuviikon viistossa. Lievä väkivaltainen mahanahan puristelu onneksi auttoi, vaikka se saamani ensikäden tiedon mukaan näyttikin kovasti epäilyttävältä. Eipä sillä, on minun kuviteltu niistävän jumppakuminauhaankin (mitä en tod. tehnyt) joten maineestani en ole huolissani.

Tänään on huonohko hiuspäivä. Vaikka edestäpäin kaikki näyttää sivistyneeltä, tunnen kuinka takaraivolla heiluu jokin tuntematon elementti. Toivon, että se ole esine. Taputtelen tuota epäesinettä jatkuvasti, eikä pääni voi vastustaa sähköistymistä.
Itseaiheutettu tukkapäivä. Joka päivä.

Se on rikki

Päivän parhaan huvituksen tarjosi ihan oma ajoneuvoni, joka päätti lukita minut itsensä ulkopuolelle juuri silloin kun piti jo olla jossain päin. Pikainen puhelu korjaamolle osoitti asiantuntijoidenkin tietämättömyyden. Mikä onni ja autuus että takaluukussa on kätevä entrance ajokkiini.
Eli jos näette tuhdin naisen kiipeävän autoonsa takaluukun kautta, älkää säikkykö, sillä en tee sitä jatkuvasti. Ajoittain ovet nimittäin aukeavat, kuten olettaa saattaa. Ja siksipä huoltokorjaamo on kädetön, jos kulkineeni ei päätä lukittautua juuri sillä hetkellä kun korjaamolle on varattuna aika.

Joskus aina luulen, että minulla on alter ego josta en välttämättä itsekään ole tietoinen. Blogilistan viimeksi päivittyneet suosikit eivät nimittäin ole aina minun (tiedossani olevia, henkilökohtaisia) suosikkejani, vaikka saattavatkin ok-laatuista luettavaa sisältää. Tunnistaako joku omansa? Saa viedä mennessään.

Matkakuumeeni ei taltu (eikä tartu, hahahahahhuh). Olen jo tänään ehtinyt olla aikeissa matkustaa Osloon, Berliiniin ja ainakin Kööpenhaminaan. Lisäksi minulla on uusi valurautapata.

Avainsanoja, tiukat forkut ja hyvä blogi

Kertokaapa viisaammat, minkä ihmeen takia "kerhoreppu" on niin oleellinen, että jatkuvasti, viikko viikon jälkeen, blogiini päätyy googlettajia tuon ihmelaitteen perässä? Toki kaivan itselleni kuoppaa, koska mainitsen tuon maagisen sanan taas uudestaan. Kerhoreppu, kerhoreppu. Tulkaa kaikki epätoivoiset luokseni, täällä ei ole mitään nähtävää, ei ensimmäistäkään reppua. Lapsen reppuun ei missään tapauksessä pidä laittaa tinneriä, jota myös on blogistani yritetty löytää. Jos reppuun eksyy koiran juoksuhousujen kaava kuten joku googlettava kuvitteli, voipi kerhossa olla ihmettelijöitä, paitsi jos kerho onkin ompelukerho! Ompelusta voinen kertoa sellaisen salaisuuden, että onnistuin tekaisemaan paidan, jossa vain yksi sauma oli väärällä puolella. Väitän sen olevan muotia, koska en itse pukeudu kyseiseen asuun.

Olen onnistunut saattamaan itseni rekrytointiprosessin puoliväliin. Epäonnistuja kehossani toki tietää, että odottelun jälkeen saan korkeintaan kiitoksen osallistumisesta. Optimisti minussa sen sijaan luottaa loton päävoittoon, jotta saisin vältellä työn rasitusta huomattavasti painavamman kukkaron kera. Realismilla rokotettuna tiedän, että matkassa on minuakin pätevämpiä hakijoita, mutta kukaan heistä ei varmaankaan päihitä minua forkkujen lihaskireydessä. Millä sinänsä ei ole mitään asian kanssa tekemistä, mutta halusin mainita.

Koska kovasti paljon luen blogeja, on muodostunut tietty blogien joukko joista en pidä ja joita en siedä, mutta joiden kamaluuden haluan päivästä toiseen kokea. Esimerkkinä mainitsen xxxxxx -nimisen kyhäelmän, jossa minua erityisesti ottavat päähän kirjoittajan omakuvat ja tuskainen, harjoiteltu, naurettava standardi-ilme (ja erään kirosanan toistaminen). Toisaalta, yyyyyy -blogissa ärsyynnyn kirjoittajaan, joka on niin ilmeinen wannabe-muotiblogaaja siinä ollenkaan onnistumatta (halpa kopio ihan mistä vaan). Jotten ihan idiootilta omissa silmissänikään vaikuttaisin, haluan erityisesti korostaa, että nautin ite puinnin lukemisesta suunnattomasti. Siinä, jos missä, on blogi jossa kaunis mieli yhdistyy luonnottoman laadukkaaseen tyylitajuun. Oikeesti.
// edit joskus myöhemmin. Koska taisin ilmaista itseäni aavistuksen epäselkeästi, korjaan itseäni tarkentamalla että ite puin ei todellakaan ole em. xxxxx tai yyyyy.
// feikkiedith. jos tämä tajunnanvirtani tällaiseksi juubaamiseksi menee, pyyhin koko kirjoituksellani kohta per ars nenää.