Mikä vain keskiviikko

Täysin luvatta hiipinyt tavoittellinen elämäntapani tuottaa omituisesti hedelmää. Minua on nyt muutama määrä aikaisempaa vähemmän, harjoitan ryhmäliikehdintää vähintään kerran viikossa ja haluan alkaa rikkoa omaa fysiikkaani jumppailusalilla. Tavoittelen tietääkseni krampitonta loppuelämää ja käsivarsiin sellaista voimaa, joka näkyy hihattomassa paidassa.
Lumityöt sujuvat jo kuin tanssi. Jalka nousee ihan tarpeettomasti vaikka tanssijaksi minusta ei ole. Olen vain epäröivästi aktiivinen.

Presidentinvaalista pitäisi sanoa muutama painava sananen. Minulle on yhdentekevää kumpi nyt enää ehdolla olevista tulee valituksi. Sama kuraa kummastakin reiästä.

Kotiini majoittuneet sukulaiset kiristävät kivasti pinnaa. "Maassa maan tavalla" -ymmärrys ei ehkä ole heille tunnusomaisin toimintatapa. "Hajoita ja hallitse" tuntuu olevan lähempänä. Kunhan väki, onneksi huomenna, taloudessamme vähenee, heittäydyn lakoon olohuoneen matolle, hengittelen syvään ja rauhallisesti kaiken raivoni pois enkä suostu irtautumaan kohteestani ennenkuin elämä voittaa. Saatan jopa syötyäni jättää lautasen ja haarukan pöytään!

Ennen elämän voittolaulua ja muuta glooriaa pääsen Ikeaan. ****

Kenen vasara

Iltalehti uutisoi heti aamutuimaan. Koska olen semanttinen ihme, pohdin tietenkin josko kyseessä on "tyttären koira" vai "koiran vasara"? Hahah, vitsivitsi.

Jutta ja Pate

Tokihan minä yhdestä ja kahdesta lumihiutaleesta pidän, mutta kun ne penteleet valtaavat koko pihan vaatien lumikolaa ja vielä kehtaavat yllättää autoilijatkin aina uudestaan ja uudestaan. Luulin olevani hyvä ja laupias ihminen, kun yllättäen ja pyytämättä kolasin edellisen sateen lumia reissuavan naapurin pihasta. Nyt toivon, että lisälumi sataa niin tiiviisti, ettei naapuri joskus kotiutuessaan huomaa aloittamaani urakkaa, joka juuri nyt satavan vuoksi oli tarpeeton. Tänään en ole yhtään hyvä ja laupias. En jaksa olla.

Koska vuodenvaihde vaatii lupaamaan katteettomia, olen luvannut ehkä, joskus tai luultavasti aloittaa keveän kuntoilun. Olen löytänyt ajan ja paikan, mutta urheiluhousut ovat toistaiseksi omilla teillään. Missä toivon niiden pysyvän kunnes tulen järkiini tai keksin jotain muuta.
Eilinen Jutta ja superdieetit -ohjelma säikäytti pelkäämään omaa raihnaisuuttani. En halua olla ihmisraunio vielä viisikymppisenä, mutta toisaalta en halua olla vetyperoksidibarbikaan (välttelin tietoisesti kirjoittamasta "vetyperoksidibimbo" koska minulle jäi mielikuva ettei Jutta ole paha ihminen, päinvastoin). Halajan hauiksia, kohtalaisen isoja harteita ja vahvoja reisiä. Litteätä vatsaa ja reippaita verisuonia forkuissa. Ehkä minun on syytä löytää urheiluhousuni (tai edes mahtua niihin).

Popedan uusi levy, Voitto, päätyi soittimeeni. Vaikka olen taannoisina vuosina pitänyt kovastikin kyseisen orkesterin soitannasta, yhtäkkiä en ole varma. Mielestäni levyllä on hyviä yrityksiä, muttei täydellistä onnistumista. Ehkä minun pitää kuunnella lisää ja saada jotain soimaan päänsisäisessä verenkierrossani. Tai ehken vain ole enää tarpeeksi kypsä kuunnellakseni melkoisen aikuisten miesten laulavan "pilistä" (viittaan Pojat on poikia -rallatukseen).
En halua olla pitämättä. Tarttis päästä keikalle.

Missä se joulu on

En pidä joulusta. En pidä siihen liittyvästä pakosta, velvollisuuksista enkä perinteistä. En missään tapauksessa ole valmis viettämään joulua vielä tällä viikolla ja mieluiten vetäisin peiton korvilleni ja nukkuisin ensi maanantaihin. Ehkä ihmettelisin kuinka helposti joulu sujuikaan.

Teen jouluruokia vain siksi, että osaan. Ja siksi että minusta on mukava ruokkia muutamaa vierasta. En halua että vieraat avustavat kokkaamisessani. He häiritsevät innokkuudellaan keskittymistäni. Odottakoot.

Minä tiedän missä se joulu on. Se on Lempäälän Ideaparkissa, siellä missä ihmiset jonottivat sunnuntaina. Jo maantiellä saattoi kuulla tiukujen soiton päässään, kun otsasuoni pullotti odottaessa parkkiruutua. Joulupuna levisi hiljalleen poskipäille, kun liian lämmin takki hiillosti niskaa. En tuntenut joulun henkeä, mutta näin että muilla ihmisillä oli jouluvimma, koska koru-, lelu- ja vaatekaupat olivat täynnä jonottavia, hikisiä, vilpittömiä lahjanantajia. Minäkin olin vilpitön, mutten tarpeeksi vilpitön jonottaakseni. Joulu oli Ideaparkissa ja minä jätin sen sinne muiden löydettäväksi.

Minun jouluni on hiljainen. Ei kiirettä eikä pakkoa, ei tarvetta tehdä mitään jos ei halua. Minä en halua.

Inkkarit kanootissa

Mahdollisesti olisi jäänyt tämäkin kirjoitus kirjaamatta bittiavaruuden kirjoihin ja kansiin jollei aina niin arvoituksellinen b. olisi edellisen kyhäelmäni kommenttilaatikossa pohtinut syntyjä syviä. Koska olen mestarillinen rivi- ja merkkivälitulkitsija, tiedän että minua on kaivattu, ikävöity ja luultu täysin menetetyksi tapaukseksi. Mutta ei, ihan vaikka ja vain tulevan joulun kunniaksi ja eilisen Sibelius-merkkipäivän johdosta palaan ainakin toviksi tänne omaan hiekkalaatikkooni. Kiepautan muutaman hyväkakun. Saattaa tulla pahakakku.

Salkan blogista löytyi jo pitkän aikaa sitten ihanaa musiikkia ihan koko korvallisen verran. Kyllä tällaisesta vanhakin täti tykkää. Oikein reippaita poikia, sanoisin. Oivallista kuunneltavaa viikonloppua aloitellessa, harmi vain että näitä lauluja on vain yksi. Hyvähyvä, Indian Trails Lahesta.

Light Cuts Shapes Sharp by Indian Trails

Koko pirun syksy (anteeksi voimallinen ilmaukseni, lipesi) on ollut yhtä tervassa tallaamista. Jos ei ole pahemmin ottanut päähän, on pimeä pakottanut viettämään aikaa tekemättä mitään. Eikä ensiloska parantanut tunnelmaa. Sen muutaman hetken minkä vietin lapioiden lumisohjoa pois ajoväylältä muistutti taas ikävästi lapiolihasten puutteesta, kadonneesta motivaatiosta ja vääränlaisesta pukeutumisesta. Liian hiki ja liian kevyet kengät. Jätin homman kesken.
Ennustajat tietävät, että ensi viikolla mittari näyttää plussaa. Ei talvikenkiä vieläkään jalkaan. Eikä isompaa haittaa keskenjätetystä lumen lappamisesta.

Taidanpa tilata ajan hapannaaman poistoon. Ehkä samalla pääsen eroon yhdestä jos toisestakin mustapäästä.

edit. Blogin leiska näyttää ihan kököltä. Ei johdu allekirjoittaneesta. Pohdin asiaa joskus jos jaksan.

Äänetöntä

Ärsyttävintä uudessa autossa on se, että joka ainoan käynnistyksen yhteydessä pitää kuitata ajotietokoneen ruudulta ilmoitus että olen vastuussa kaikesta ja että en saa olla liikenteessä huolimaton ja päläpälä. Jos olisin tiennyt moisesta pakkoaddiktoivasta ominaisuudesta ennen kauppakirjan allekirjoitusruudun värittämistä, olisin vähintään kommentoinut. Koskeeko vastuuvapautus pelkästään onnettomia ajolinjojani vai voiko vakuutusyhtiö mahdollisen haman sattuessa vedota siihen että "sinä kyllä olit sormellasi klikannut Accept -ruutua, emme korvaa mitään menetyksiäsi"?
Aika vänkää. Ja melkoisen perkeleestä moiset ominaisuudet. Parasta on se, että turvatyynyn laukaisun voi ohittaa, mutta tuon ruudun kuittausta ei.

Olen pahasti kyllästynyt musiikkiin. Tai olen liian vanha. Harvassa on se musiikillinen elämys, jonka jaksan kuunnella loppuun asti vaihtamatta levyä, kanavaa tai sulkematta lähetintä. Kun alkuhetkistä jo voi päätellä miten rallatus jatkuu, minkä ihmeen takia pitää käyttää omaa arvokasta aikaansa koko viisun kuunteluun? Ellei se satu olemaan niin nerokas soitanta, joka vie mennessään eikä niitä montaa ole. En muista ensimmäistäkään juuri nyt.
Kyse voi olla keskittymiskyvyn puutteesta. Toisaalta, jaksan kuunnella äänettömyyttä hyvinkin pitkään. Jaksan myös viettää tekemätöntä aikaa vaikka kuinka pitkään.

Viikonloppuna sattui ja tapahtui. Megasale Pirkkahallissa oli lievä pettymys, nopea meno ja paluu saman puolituntisen sisällä. Designtori likempänä Tampereen keskustaa sen sijaan oli hauskempi, sillä Coston päähineosasto sijaitsi heti sisäänkäynnin luona. Tunnustan, että päätä ei palele ja näyttää hupaisalta.
Lisäksi ostin noin 8 maitoa, jauhelihaa, juustoa, leipää ja pottuja. Citymarketista.

Ihaa

Tosi ystävällistä siltä Nosturilta. Oliko se sama Nosse joka puuhailee Puuha-Petessä?

Aamulehti (http://www.aamulehti.fi/ ja tästä suoraan uutiseen)

Kostea hevosen silmä vetoaa aina naislukijaan.

Mopomaailmani on laajentunut 34 kilometrin päähän. Eilisellä seikkailullani Ikurin perämetsissä ja ties missä muualla (sen lisäksi että toivoin tapaavani Paten, joka siellä ei taida enää asua) tervehdin aika montaa oikeaa motoristia. Hurjaa ja ihan lennosta vain. Vain kolme autoa ohitti minut. Loput muuttivat reittiänsä tai ajoivat jo valmiiksi jossain toisaalla.
Liian lyhyt kesä. Liian pikainen syksy ja kylmä ja sade.

Kävin sitten vähän shoppailemassa. Ihan kohta minulla on liki 200 heppaa.