Asiaa katkaistuista sukkapöksyistä

Vilkkaanoloinen kauppakeskus suorastaan tyrkkäsi silmiini muutaman samanoloisesti pukeutuneen nuoren naishenkilön. Vaikkakin olivat huomattavan eri seurueista, jokunen jopa ihan itsenäisesti liikeellä, tunnistin yhden yhteisen tekijän. Leggingsit eli minun näkökulmastani katkaistut sukkahousut, mahdollisesti jopa pitkät kalsarit.
Ovathan ne trendikkäät ja piukeat puristamatta mutta samalla ne näyttävät äärimmäisen huvittavilta. Ne muutamat jotka olivat ymmärtäneet pukeutua übermuodikkaaseen tunikaan saavat minulta ehkä synninpäästön, mutta ne joiden äly ei riittänyt niin pitkälle, saavat palkakseen huutonauruni. Ajatella, pehvasta lököttävät trikoohousut ja pillikintut. Mahdollisesti myös trendikengät ja teennäisnahkainen bikertakki. Ja kyynärtaipeessa roikkuva teollisnahkainen jättiveska.
Lähtisinkö kalsongeissa kartsalle? Jos naapurin taata lähtisi kauppaan pitkissä Hyvon-kalsareissaan, muuttuisivatko ne leggingseiksi? No, ehkeivät kuitenkaan, sillä niissä on pissatasku.

Jotta en vaikuttaisi ihan tampiolta, nauran myös itselleni. Sille itselleni, joka 90-luvulla pukeutui trikoisiin ja purkkareihin. Voi elämä.
Bwhahahahaaha. Äh.

Onnellinen ihminen

Jos on hakusanoja olemassa maailma pullollaan niin parhautta edustavat myös ne muutamat joilla blogiani on kunnioitettu, tässä kuitenkin vain top1: "ihminen onnellisimmillaan reiästä tulee" - niin se vain on, ihminen on onnellisin silloin kun reiästä tulee, etenkin pahan ummetuksen jälkeen. Ainakin sillä hetkellä.
Päätän analyysini tähän. Ennenkuin kadun liikaa.

Koirankakkakeskustelu on alkanut (meillä kotona). Pikkukoiran pikkuruiset kakkanakerot ovat vielä hallittavissa, mutta en ymmärrä jättimäisen koiran jättipa*koja (lisää vain äs). Kuka niitä haluaisi edes kerätä? Oletan että itse katsoisin hartaasti horisonttiin jos minulla olisi iso koira ja jos se iso koira sattuisi ulostamaan väärään paikkaan. En todellakaan aikoisi huomata mitään. Ajatus melkein pääni kokoisesta höyryävästä läjästä saa minut kananlihalle. Ja yökkäilemään.
Ilmeisesti en ole tarpeeksi koiraihminen.

Salmiakkia, antakaa minulle salmiakkia. Tai otan itse.

Päin mitä vaan

Aallonpohjasta, päivää. Tekemättömät painavat niskassani, tuntuu kuin keuhkot kiireisinä vain pintahengittäisivät ja sydän paukkaa sataa. Kaiken lisäksi olen onnistunut tallettamaan erään tärkeän asiakirjan niin hyvään paikkaan, etten etenkään itse sitä löydä. Erityisen tärkeäksi sen tekee se tosiasia että kyseisellä asiakirjalla saisin työtaakastani jopa 80 tunnin alennuksen.
Enkä voi väittää että olisin juurikaan ilahtunut kun tarvoin juuri sataneessa lisälumessa. Tai rännässä. Kevytkengissäni.

Jos jotain onkin hukassa, vastaavasti jotain muuta löytyi. Jääkaapin jokakymmenvuotisessa inventaariossa uskaltauduin heittämään kierrätykseen mm. margariinia (parasta ennen 2008), puolukkahilloa (parasta ennen 06/2009) ja pussillisen upottavia ja jännänpehmeitä itupottuja. Raskin myös rapsutella jääkaapin hyllyille kuivuneet ties-mitkä. Kyllä jääkaapin elämä nyt hymyilee, on tilaa ja valo näkyy hyllyjen läpi.
On se vaan niin hienoa että jääkaapilla on kaikki hyvin. Edes.

Trulleihin varauduin aimo annoksella. Sälekaihtimien raoista näin kuinka nuo noita-asuihin pukeutuneet karkkikerjäläiset kävivät naapurissa ja yllättäen ohittivat minun tarjoomani kokonaan. Katkerassa mielessäni päättelin että joitakuita lapsista oli ehkä kielletty tulemasta meidän ovellemme? Miksi? Eihän meillä ollut edes norovirusta (josta jollain ovella kuulemma varoiteltiin)? Asuuko meillä epäkilttejä ihmisiä? Olemmeko liian rumia?
Valehtelisin jos väittäisin ettei kukaan käynyt mutta samaan hengenvetoon tunnustan että söin karkkia melkein koko illan. Pahin ähky helpotti nukkumalla.

Kiitos almanakalle lyhyestä viikosta.

Omenapuu

Ahdistavaan kiireeseen on pakko vastareagoida. Siispä heittäydyn lojumaan, tietoisesti ja yritän päästä kihelmöinnistä eroon nousemalla tilanteen yläpuolelle. Katselen kauas vaikka pitäisi ja pitäisi. Hengittelen rauhallisesti vaikka olisi jo ihan pakko ja viime hetki.
Onnistumisprosenttini on melko pyöreä. Kolmannen päivän päänsärky on merkki.

Se, että kuvittelen osaavani ihan mitä vaan ja täysin vailla ohjeita, on saattanut minut tukalahkoon tilanteeseen. Saa nähdä onko lopputuloksena huiman jännittävät, muodikkaat ja trendikkäät haaremityyppiset housut vai huiman jännittävä, muodikas ja trendikäs pussillinen kangassilppua. Blogeja lukeneena tiedän että ihminen taipuu ihan millaiseen askarteluun tai ompelukseen vain, mutta taustalla voi olla vuosien kokemus, koulutus tai taito.
Kaikki näyttää niin helpolta blogeissa.

Ipanoista isompi on lievä kieroilija eikä siitä sen enempää sillä voi olla mahdollista että omena puusta pudonnut ja sen sellaista.

Ei syytä huoleen, ei mene koskaan kaikki putkeen

Olisin voinut vaikka vannoa että uusi tukkani on loistotukka, mutta miten satuinkaan itseäni vinoon peilaamaan aamutuimaan, jolloin jos kahvia joisin olisin väärään kurkkuun sitä huitaissut. Eihän siinä vielä mitään että pyysin yhdenlaista väriä ja toisenlaista sain mutta että ei ammatikseen hiusta leikkaava saanut edes kahta samanlaisen oloista pulisonkia aikaan. Toinen on toki nätti ja sitä olenkin ihaillut mutta toinen on olemukseltaan luiro ja reilusti toistaan lyhyempi. Suorastaan olematon jos vierekkäin voisi verrata.
Vähemmästäkin on Late Lammas mennyt vaihtoon.

Haittaako se jos pukeutuu virallisenoloisesti sellaiseen virallishenkiseen vaatteeseen jossa on ihan pienet olkatoppaukset ja ne toppaukset natisevat? Minua ei toki haittaa mutta häiritsisiköhän se äänimaailma muiden rauhaa, mietin. Sillä enhän parin tunnin takia viitsi, jaksa tahi raski ostaa uutta vaatetta kun se vanhakin on ehyt vaikkakin viime vuosituhannelta. Etenkin kun koko on melko lailla kohdallaan.
Täytyy pukea äänekkäämmät korot niin ei toppausten vinkuna haittaa. Tai olla heiluttamatta käsivarsiansa, sillä lailla tavallisen flegusti. Tahi coolisti.

Lievää ylikypsymistä havaittavissa lumirintamalla. Yritin enimpiä harjalla tuuppia sivuun, harja irtosi ja varsi kimposi käsistäni "ihan itsestään" umpihankeen. Autoa käytin ylikierroksilla kun tavoittelin paikkaa pihalla, lumiauran tekemä kinos oli melkein mahdoton ylitettävä.
Hankikanto oli tosin viikonlopun parasta viihdettä.

Ankeuttaja

Mitä minä enää tällä uudella lumella teen? Ei vain jaksa enää edes olla huvittunut. Lumitöitä en aio enää tänä talvena tehdä.

Kirjastontädille sattuneen virheen takia minulla on lainassa muutama kirja, joita ei ole kirjattu järjestelmään minun lainaamikseni. Jos vain olisi edes ollut hyödyllisiä kirjoja, olisin saattanut olla epärehellisesti palauttamatta mutta mitäpä minä kertakäyttöluettavalla tekisin. Se ainoa, jota haluan lainata pitkään ja josta pitäisi oppiakin jotain, tuli toki leimattua järjestelmään.
Meni juurikin väärin päin.

Ipanoista pienemmän eilinen pahaoloisuus tarttui minuun ja nyt kärsinkin mahdollisesta ällötyksestä. Ihan varma en saata olla, sillä vielä ei tee mieleni syväyskäistä mutta olo on omituinen. Yöneljän aikaan unesta väkisin herätettynä on toki mahdollista kärsiä ties mistä visvasta, joten voinee olla että ellotukseni ohittuu pienillä tirsoilla.
Ei pelkkä käsihygienia vaan myös käsivarsihygienia! Ettei tauti tarttuisi. Että tauti talttuisi.

Mikäpä tässä ollessa

Koska säästin eilen nelisenkymppiä ihan vain sillä että lahosin omaan kurjuuteeni, yritän tänään olla aktiivisempi ja pistää kuuskymppiä menemään. Sokoksen alennusrysässä on jotain mitä minun on ihan_pakko_saada mutta mitä ilman pärjään loistavasti.
En näemmä ole vielä yhtä mieltä kanssani.

Sarjassani ensimmäinen edustustilaisuus yllätti nurkan takaa. Minulla on pari päivää muovailla itsestäni kohtuudella hyväksyttävissä oleva, ehkä jopa opetalla huulimaalin käyttöä (argh). Taidan panostaa siihen että pesetän autoni ja täytän pissapojan säiliön. Korkokengillä en yritä itseäni nostaa normimittaisten joukkoon, mutta terävät kengänkärkeni pääsevät estradille.
Hupparin jättänen tuolin selkänojalle.

Lievä ahdistus kaulailee kanssani. Mitään erityistä syytä en tunnusta.

5 min.

Keväinen aamu saa aivan uuden merkityksen kun on heittänyt paksuimman talvitakin jo varastoon ja pakkanen paiskaakin naamalle liki -20 asteen voimalla. Usein en ole sään jumalille kärttyinen mutta tänä aamuna otti pataan rankemman mukaan.
Ihan periaatteesta jätin pipan hakematta. Ja palelin.

En ole aivan varma ärsyttikö mutta saattoi kyllä. Taustaa valottaakseni voin kertoa että minun on todella vaikea rentoutua paikalleni sillä odotan kokoajan kuulevani vienoja pyyntöjä tänne- ja sinnetulemisesta ja äitituuauttamaan -kutsuja. Eilen onnistuin kaikesta huolimatta uppoamaan sohvan uumeniin (toki hyvän luettavan kera), yllätyin itsekin kuinka olo oli mukava kun en ollut rautakangenrento enkä muutenkaan hetivalmis pomppaamaan. Ehdin onnittelemaan jopa itseäni. Kunnes kutsuhuuto kiiri läpi kiinteistön.
Viisi minuuttia oli liikaa. Viisi! Pientä! Minuuttia!

Kesäloman ilmoittaminen jo nyt tuntuu liioittelulta. Mistä minä vielä voin tietää milloin aurinko paistaa?

Vaikeneminen kultaa

Ei, minä en todellakaan iske silmää. Minulla on elohiiri.

Jos lähikaupan myyjä kommentoi ostoksiani toistuvasti ("aijai, kannattaa lopettaa tämän ostaminen, osta mieluummin tuota.."), olenko käynyt lähikaupassani liian usein? Ja kun jättisupermarketin kassa muistaa henkilötunnukseni loppuosan, ostanko liian usein liian paljolla?
Liika tuttuus vieraiden kesken ahdistaa.

Tulevana viikonloppuna liimatukastani tulee taas tuulitukka. Innostuneesti odottelen.
Joka päivä on huono (hius-)päivä.

Kerhoreppu selkään (taas)

Liikennepoliisit -leikkikerhosta päivää. Jo toista aamua putkeen olen onnistunut ajamaan idiootin edellä. Tuo idiootti ajaa liian lähellä minun kiiltävää perääni ja kuikuilee kaistaviivan päällä ärsyttäen minua painamaan hellästi kulkimeni jarrua mutten viitsi koska silloin sattuisi. Huomenna en tapaa perässäni ajavaa tampiota, koska olen muissa maisemissa muiden ääliöiden seurassa.
Ja vaikka ääliö minut kaistaa vaihtaen oikealta ohittikin, minä olin lopulta aiemmin perillä. Koska minulla on lyhyempi matka.

Illalla pääsen olen-tekevinäni-paljon-koulutehtäviä -kerhoon, sillä dedlainit paukkuvat ja tänään pitää olla valmiina kaikki se mitä aioin-kyllä-tehdä-jo-viikonloppuna -kerhossa suunnittelin. Olen kyllä laiskottelun suurmestari ja vetelehtimisen professori. Saattaapa minulla olla musta vyökin, velvollisuuksien välttelyssä.
Muuten kyllä ihan hyvä ihminen.

Eilen olin minä-olen-hurjan-hyvä-kokki -kerhossa ja yritin tehdä Pirkka -lehden ohjeen mukaan juustopiirakkaa salaattikasalla kuorutettuna. Hyvää oli, mutta lehtiselleri sai porttikiellon. En tiukasta yrittämisestäkään huolimatta kyennyt pilkkomaan sitä salaattiini ja viskoinkin koko vihanneksen jorppiin. Valitettavasti, saippuasta ja vedestä huolimatta tunnen sieraimissani edelleen sellerin omituisen käryn.
Korvasin lehtisellerin pekonilla.

Tälle päivälle varasin audienssin hymyile-kaksi-tuntia-putkeen -kerhoon. Ottaa päähän jo valmiiksi, kun samaan aikaan suoritan käyttäydy-kuin-ymmärtäisit -kerhon pääsykoetta.
Ehkäpä ymmärtäminen ja ääliömäinen hymyily kumoavat toisensa?

Lakkaa

Tänään en (vielä) valita, mutta eilinen kynsienlakkaus harmitti aamulla niin paljon että pyyhin kynsimaalit pois. Tuntui että kädenliikkeetkin olivat teennäisiä ja muistutin sormiani myöten jo toista vanhemmistani. Epämiellyttävä havainto. Ehkei pitäisi edes yrittää punaista vaan suosiolla pysyä mustansinisessä ja harmaassa maalissa.

Yllätyin äkillisesti  kun sain arvion suoritetusta. Luulin häthätää ylittäväni riman, mutta tulos olikin erinomainen jollei jopa loistava. Tämä oli niin tiedossa mutta silti yllätyksellistä. Ja jopa todennäköistä, jos saivartelisin. Sillä mitäpä tässä vaatimatonta teeskentelemään.

Yksinkertaisen hyvä.

Laskettelumatkalla ipanoista pienempi putosi hissistä vain kahdesti.

Kerhossa

Hei vaan taas täältä lumen alta ja tervetuloa kerhoon! Tänään osallistun piru-kun-väsyttää -kerhoon, liikaa-lunta -kerhoon, per*ele-kun-olikin-yllättävän-liukas-risteys -kerhoon ja syön-juuri-niin-paljon-suklaata-kuin-mieli-tekee -kerhoon. Jos aikaa riittää, huudan hiphip! myös onko-pakko-mennä-kauppaan -kerhossa ja vaihdan-mun-petivaatteet-kun-ne-haisee-koiralta -kerhossa. Oi-kuinka-ihana-päivä -kerho jää nyt tältä päivältä mutta ehkä ensi viikolla kun tähdet taas asettuvat uusiin positioihinsa.
Kerhoreppua ei tarvita, mutta kerholeimoja saa käsivarret täyteen.

Jotta eilinen päivä olisi päättynyt täydellisesti, onnistuin irrottamaan erään turhan painavan portin saranoiltaan. Ja koska sen portin paino oli mahtava, en tietenkään edes yrittänyt nostella sitä takaisin sijoilleen vaan jätin kumolleen aitaa vasten.
Aika noloa, mutta silti nauroin lujasti. Ja sain maineen aikamoisena voimanaisena. Pikkupoikien silmistä suorastaan heijastui omakuvani.

Tarkoitus oli että liinavaatekaappini kulmakiviä ovat tasan yhdenväriset lakanat ja täysin eleettömät pussilakanat, mutta vakkarihuoltikseni tarjoaa leimoja keräämällä Muumi -lakanoita ja -tönäreitä suorastaan mukahalvalla. Joten nyt olen anna-mulle-keräilymerkki -kerhossa myös.
Oi onnenpäivää, -iltaa ja -yötä, kun saan kuolata Muumiin.

Anteeksi fontillinen kikkailuni, mutten ehkä yrittänytkään estää itseäni.

Vuh

Ihan parasta vieroitushoitoa on ottaa lainakoira kylään niinä hetkinä kun tuntuu siltä että ikioma koira olisi kiva. Kun kaksi yötä valvoo ja niinä muutamina hämärän hetkinä kun ehkä vajoaa horteeseen, näkee unta lattialla lilluvista koirankikkareista ja kun muutaman kerran yössä vie koiran ulos jännäkakkaamaan, ei enää edes tee mieli katsella söpöjen koiranpentujen kuvia. Vaikka kuinka pesee kätensä aina lainakoiraan koskettuaan, tuntuu nenässä kokoajan epämiellyttävä märän koiran haju.
Palautusoikeus on parhautta.

En tiedä miten älykkäitä muiden pitäisi olla että yltäisivät edes kohtuullisen lähelle tätä minun tasoani. Olen nimittäin joutunut keskelle sellaisia tampioita, että julkisivuni rakoilee jo.
Ei jaksa edes olla kertomatta.

Irriterande

Päätimme viettää iltaa siten että Mies ajelee talvenkarvoittamat sääreni sillä en ole itse jaksanut kuukausiin ilmeisesti kumartua. Enpä muista että Mies olisi yhtä tikahtuakseen aikaisemmin nauranut. Saatoin vähän jopa pahastua. Syynä hallitsemattomaan naurukohtaukseen olivat tietenkin ylivuotisen pitkät ihokarvani, jotka -pakko tunnustaa- näyttivat hyvin kauheilta, suorastaan iljettäviltä. Liian miehisiltä.
Nauratti minuakin, sillä lailla kevyen teennäisesti.

Säilykeruoista en juuri muista välitä kuin tonnikalasta ja purkkihernekeitosta. Kun AKT:n lakko jatkuu ja jatkuu ja jatkuu, meillä syödään pelkkää kevyesti ilmastoivaa hernaria ihan koko perheen voimin, saastutetaan koti-ilma eikä voida mihinkään lähteä kun ei saa bensaakaan mistään.
Täytynee kai sitä vessapaperia ainakin rulla tai kaksi hamstrata.

Ipanoista isompi on jo desingannut minulle asun omiin yo-juhliinsa. Toivon että tuo suunitelma katoaa vuosien kuluessa, sillä ainakaan vielä en ole innostunut oransseista sukapöksyistä ja sinisestä yksihihaisesta koltusta. Olen tässä vuodet kuvitellut (ja muistaakseni blogissakin maininnut) ettei minulla ole juhlavaatetuksen halua tai tarvetta, mutta saattahan tässä ajan mittaan tarpeita tulla kun ipanat kasvavat. Eikö lasten päättäjäisiin (yläaste sikäli jos sinne saa mennä, lukio jne.) pidä laittaa puhtaat vaatteet yllensä? Ehkä edustuskelpoisetkin sopivat?
Mieleni on kuin tuuliviiri.

Erinomaista.

Hetken jo luulin että talvi loppuu. Aavistuksen helpottaa tieto että lunta tupaan vaikka kesäkenkään jalka ihan väkisin jo pyrkii. En varmana mene tänä iltana kotiin ollenkaan, vietän iltaa pihalla, lumessa vaan hengailen.
Pling ja pimahdus tuli.

Kun tällainen vanha ja rupsahtanut keski-ikäinen kääpä pääsee elokuviin, näkyy screenillä tietenkin Risto Räppääjä. Onneksi mainoksia en nähnyt yhtään ja itse elokuvakin oli naurettavan lyhyt. Penkille en nukahtanut vaikka uhosinkin.
Tämän täytyy olla taantumuksellista.

Kun on kaksi yötä kieppunut lakanat rullalle, saattaa olla aavistuksen väsynyt. Puolikas silmänalustaa heijastaa mustaa ja huokailu muistuttaa haukottelua. Pään paras paikka juuri nyt on kädennojassa, kun tyynykin on liian monen kilometrin päässä. Ipanoista isomman öinen kiekuminen rassaa vieläkin.
Huonon huumorin ystävä tänään.

Ja eniten harmittaa se etten voi kenenkään kanssa nauraa niitä kahta ihmistä jotka bongasin googlella. Kumpainenkin oli 20 vuotta sitten hoikka poika ja kun näin nykykuvan, näyttivät ihan huumoriohjelman hahmoilta (ei Marja Tyrni eikä se Ketekään).
Todellisuus naurattaa eniten.